Luku 11: Sekasorron alku
Kukaan ei liikkunut. Nicolas ja hänen pieni ryhmänsä saattoivat vain tuijottaa pelonsekaisin silmin edessään olevaa lumivalkoista olentoa. Kalpeanaama sulki heidän tiensä, ollen täysin tietoinen tästä seikasta ja hän katsoi pientä ryhmää, mittaillen heitä hehkuvilla silmillään. Hänen katseessaan ei ollut käytännössä mitään tunteita, joten oli vaikea sanoa mitä hän ajatteli, mikä oli hänen lajilleen tyypillistä. Hyvin lyhyen hetken hänen katseensa vaelsi nukkuvaan Yönväen ryhmään, mutta pian hänen katseensa kiinnittyi jälleen Nicolakseen, Mustaan Kissaan, Cedriciin ja lordi Alexanderin poikaan. Sanoja ei vaihdettu, ilmassa oli vain jännitystä. Jokainen kuluva sekunti tuntui usealta minuutilta ja kaikki pysyivät paikallaan kuin jääpatsaat – kunnes Kalpeanaama päätti liikkua, mikä vain lisäsi jännitettä ilmassa.
Hän tarttui selässään kantamaansa suureen taistelukirveeseensä, otti otteen sen kahvasta ja veti aseen hitaasti ulos. Kalpeanaama piti aseensa valmiina ja sen terävä terä, joka oli nähnyt monia taisteluita, oli valmis vuodattamaan lisää verta jota se kaipasi; se oli sen ainoa tarkoitus. Näytti melkein siltä, että hänen silmissään oli tulta kun hän piti katseensa tiukasti pienessä ryhmässä, joka oli uskaltanut puuttua hänen suunnitelmiinsa. Nicolas ja hänen toverinsa pelkäsivät liikkua, koska he kaikki tiesivät, että Kalpeanaama pystyisi heilauttamaan kirvestään nopeammin kuin kukaan ehtisi toimia häntä vastaan. Nicolas tunsi kauhun täyttävän sydämensä, hän ei ollut koskaan ollut näin kauhuissaan elämänsä aikana. Se oli kuin kylmä rautakäsi, joka tarttui hänen sydämeensä niin voimakkaasti, että hänestä tuntui kuin se jäädyttäisi hänen verensä. Kiihkeästi hän kävi läpi heidän vaihtoehtojaan mielessään, mutta mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä toivottomammalta heidän tilanteensa näytti. Cedricillä ei todellakaan voinut olla tarpeeksi aikaa nukuttaa Kalpeanaama, hän luultavasti leikkaisi hänen päänsä irti ennen kuin hän kykenisi näppäilemään oikeita kieliä. Mutta mitä muuta he voisivat tehdä? Heillä ei ollut aseita – vaikka hänelle tulikin mieleen, että he voisivat varastaa aseet nukkuvalta Yönväeltä. Mutta he eivät olleet sotureita; Kalpeanaama voisi helposti niittää heidät. Jälleen yksi umpikuja.
Kun Nicolas kävi mielessään läpi useita skenaarioita – useimmat niistä päättyen katastrofiin – Kalpeanaama rikkoi jännittyneen hiljaisuuden: ”Antakaa poika minulle. Nyt.”
Hänen vaatimuksensa jälkeen, lordin poika piiloutui Cedricin taakse ja kurkisti pelokkaasti tästä piilopaikasta. Kalpeanaama antoi heille hetken tehdä mitä oli käskenyt, tuijottaen poikaa silmää räpäyttämättä.
Koska mitään ei tapahtunut tovin kuluttua, hän puhui uudelleen: ”Elämänne eivät merkitse minulle mitään. Antakaa minulle poika tai minä hakkaan teidät palasiksi.”
Hänen äänensävynsä oli vakava ja uhkaava. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän pystyisi toteuttamaan uhkauksensa. Hän otti askeleen lähemmäs ryhmää ja he vastaavasti ottivat askeleen taaksepäin. Vähitellen tila alkoi tuntua huomattavasti pienemmältä kuin mitä se oli ollut hetki sitten.
Nicolas ei voinut irrottaa katsettaan mahtavasta kirveestä. Hän halusi epätoivoisesti juosta karkuun, paeta sen verenhimoista terää, mutta tiesi, ettei kykenisi tekemään sitä. Mutta paniikki kasvoi, juurtuen hänen mieleensä, eikä hän voinut enää ajatella kunnolla.
Sitten hän kuuli äänen, tuskin kuiskausta kuuluvampi, ja se kuului Mustan Kissan suusta: ”Käytä magiaasi, Nicolas.”
Magiaa? Hän halusi hänen käyttävän taikuutta? Ei hän edes tiennyt kuinka se toimii! Hän ei voinut ajatella muuta kuin pakoon juoksemista.
Ja valitettavasti Kalpeanaama oli myös kuullut nuo hiljaiset sanat. Hänen tulinen katseensa nauliutui Nicolakseen ja hän tuijotti tätä tiiviisti, jopa mietteliäästi. Hän oli hetken pelottavan hiljaa, mutta sitten hän puhui, vaikkakin enimmäkseen mutisten itselleen: ”Joten sinä olet se velho, jonka tarvitsen…”
Kalpeanaama oli nopea ajattelija, kuten hyvän johtajan kuuluikin. Hän otti jälleen askeleen lähemmäksi ryhmää, pakottaen heidät perääntymään entistä enemmän – he kaikki olivat tuskallisen tietoisia siitä, että tämä tilanne ei kestäisi kauan, etenkin koska Kalpeanaama näytti siltä, että hän oli valmis iskemään hetkenä minä hyvänsä. Hän tuijotti edelleen Nicolasta, tuntui melkein kuin hän olisi unohtanut muun ryhmän läsnäolon.
”Sinä, velho”, hän osoitti sanansa Nicolakselle, ”sinä tulet mukaani pojan kanssa.”
Nicolas oli jämähtänyt pelosta, hän ei pystynyt liikkumaan lainkaan, kaikki mitä hän näki olivat hehkuvat silmät, jotka halusivat polttaa hänet kokonaan. Hän tuskin kuuli kimeää vikinää joka pääsi lordin pojan suusta. Oli melkein kuin hän olisi vaihtanut todellisuutta ja oli nyt loukussa paikassa, jossa oli sijaa vain pelolle.
Se, mitä Kalpeanaama sanoi seuraavaksi, ei auttanut yhtään: ”Alahan liikkua tai hakkaan sinut palasiksi. En tarvitse raajojasi.”
Hän otti vielä askeleen lähemmäs, mutta tällä kertaa nuori velho ei pystynyt liikkumaan. Hänen meripihkanruskeat silmänsä olivat täyttyneet kauhusta, kamalien visioiden poukkoillen hänen mielessään. Sitten Kalpeanaama astui vielä yhden askeleen lähemmäksi, mutta Nicolas ei voinut liikkua, liekit Kalpeanaaman silmissä olivat vanginneet hänet. Hitaasti ja uhkaavasti Kalpeanaama otti vielä pari askelta eteenpäin, ja hienovaraisista liikkeistä saattoi päätellä, että hän oli valmis heilauttamaan kirvestään, antaen sen maistaa nuorta lihaa ja verta.
Hän kohotti aseensa. Yksi ajatus onnistui läpäisemään kauhun sumun Nicolaksen mielessä: hän kuolisi nyt. Tämä oli loppu.
Mutta jokin rikkoi leimuavien silmien lumouksen ja Nicolas näki pienen mustan hahmon loikkaavan kohti Kalpeanaamaa: Mustan Kissan. Kuitenkin, hänen kokonsa kasvoi ja turkkinsa alkoi kadota ja pian hän oli ottanut nuoren miehen hahmon, jolla oli mustat hiukset. Hänen tuuhea häntänsä ei kuitenkaan mennyt minnekään, ja Nicolas huomasi, että hänen korvansa eivät olleet ihmisen korvat, vaan kuuluivat jollekin karvaiselle otukselle. Pienet luut, jotka oli sidottu hänen liivinsä kaistaleisiin kalisivat hänen liikkuessa sulavasti. Rohkeasti hän syöksyi heidän ryhmänsä eteen ja loi silmänräpäyksessä maagisen kirkkaan kilven, jonka ytimessä tanssivat sinisen ja violetin sävyt. Kalpeanaaman kirves osui sitä vasten ja sai kipinät lentämään noiden kahden ympärillä.
Nicolas havahtui pelon maailmastaan ja tuijotti nyt Mustan Kissan ja Kalpeanaaman yhteenottoa laajennein silmin. Hänen sydämessään oli edelleen pelkoa, mutta se väheni kun hän katseli kuinka kaksi täysin erilaista voimaa taisteli toisiaan vastaan. Kalpeanaama jatkoi kirveensä heiluttamista, mutta Mustan Kissan luoma maaginen kilpi ei osoittanut minkäänlaisia rikkoutumisen merkkejä. Tämä vain ruokki Kalpeanaaman vihaa ja hän yritti murskata nuoren miehen puolustuksen, mutta aivan kuten hänen kilpensä, merkkejä hänen väsymisestään ei ollut lainkaan. Kipinät lensivät edelleen joka suuntaan Kalpeanaaman hakatessa hellittämättä suojaavaa loitsua vastaan. Nicolas, Cedric ja lordin poika katselivat ällistyneenä tätä vaikuttavaa kohtausta edessään.
Sitten Musta Kissa alkoi valmistautua johonkin muuhun. Pieni ryhmä hänen takanaan näki kuinka hän keskitti energiansa, mutta Yönväen johtaja ei ollut tietoinen tästä, koska hän ei nähnyt kilven lävitse. Kultaisena hehkuvia palloja alkoi kerääntyä Mustan Kissan käsien luokse, luoden entistä suuremman valopallon. Kun se oli latautunut tarpeeksi kauan, Musta Kissa vapautti sen energian ja todella kirkas räjähdys seurasi sitä. Purkauksen valo oli niin sokaiseva, että Nicolas ei voinut katsoa sitä ja peitti silmänsä käsivarrellaan – Cedric ja lordin poika luultavasti tekivät saman eleen. Kun valo oli himmennyt, Nicolas näki mitä oli juuri tapahtunut.
Kalpeanaama oli luhistunut lattialle. Näytti siltä, että hän oli vielä elossa, vain tajuttomana sillä hetkellä. Ei ollut yllättävää että sen jälkeen kun niin uskomaton voima oli osunut häneen, hänet oli täysin tyrmätty. Nicolaksen katse siirtyi hänen kehostaan tämän ottelun voittajaan. Musta Kissa oli seissyt selkä muuhun ryhmään päin ja pysynyt siinä asennossa jonkin aikaa. Mutta lopulta hän kääntyi ympäri ja Nicolas pystyi katsomaan häntä tarkemmin, nähden hänet ensimmäistä kertaa ihmisen hahmossa.
Nicolas joutui myöntämään että Mustalla Kissalla oli erittäin komeat kasvonpiirteet. Hänellä oli hieman kapeat kasvot ja pikkuisen partaa leuassa. Hänellä oli edelleen samat syvänsiniset silmät kuin kissan hahmossa ja hänen sotkuiset hiuksensa olivat yhtä mustat kuin hänen turkkinsakin. Nicolas ei tiennyt, miltä hän oli odottanut Mustan Kissan näyttävän ihmismuodossa, mutta hän ei todellakaan ollut odottanut hänen näyttävän niin komealta. Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat ja kaksi nuorta miestä tuijottivat toisiaan. Ja Nicolas ihmetteli, miksi Musta Kissa pysyi aina kissan hahmossa? Mutta ennen kuin hän onnistui esittämään tämän kysymyksen ääneen, Musta Kissa oli jo alkanut muuttua jälleen kissaksi; hänen kehonsa kutistui ja hänen vaatteensa ja ihonsa muuttuivat mustaksi turkiksi. Muutamassa sekunnissa hän seisoi paikallaan jälleen kissana.
”Meidän pitäisi lähteä liikkeelle”, Musta Kissa sanoi kun hänen muodonmuutoksensa oli valmis. ”Hän ei pysy tajuttomana ikuisesti. Meidän on saatava lapsi takaisin isänsä luo.”
”Olen samaa mieltä”, Cedric vastasi ja alkoi jo astua portaita kohti. Hän katsoi osittain taakseen, missä lordin poika oli piileskellyt ja kysyi häneltä: ”Voitko näyttää meille tien isäsi huoneeseen?”
Pikkupoika oli toipunut pelostaan ja oli nyt yhtä innostunut kuin silloin, kun ryhmä oli vapauttanut hänet. Hän pomppi jo portaita kohti samalla kun huudahti: ”Joo, hän on yhdessä torneista! Minä näytän tien!”
Hän oli erittäin energinen ja luultavasti myös hyvin innoissaan nähdessään isänsä jälleen niin pitkän ajan jälkeen ja oli jo alkanut kiiruhtaa portaita alas, joten Nicolas, Musta Kissa ja Cedric joutuivat nopeuttamaan vauhtiaan, jotta voisivat seurata hänen nopeaa menoaan. He laskeutuivat portaita alas, kunnes tulivat takaisin alimpaan kerrokseen, josta he olivat tulleet. Tässä käytävien labyrintissa lordin poika kiiruhti eteenpäin ja linna vaikutti edelleen uinuvan, koska heidän pieni ryhmänsä ei kohdannut muita eläviä olentoja.
Kunnes he lopulta kohtasivat.
Ryhmä pysähtyi paikoilleen heti, kun he huomasivat liikettä varjoissa ja he jännittyivät välittömästi. He saattoivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun kävi ilmi, että kyseessä oli vain ihmisvartija, yksi lordi Alexanderin miehistä. Haarniskoitu mies pysähtyi myöskin kun hän näki heidät ja silmäili sitten heidän pientä ryhmäänsä uteliaana. Mutta heti kun hän tajusi kuka heitä johti, hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
”Nuori herra Kendrick!” hän sanoi ja kumarsi hieman pojalle. ”Kuinka upeaa nähdä sinut turvassa ja terveenä! Auttoivatko nämä ihmiset sinua pääsemään pois tornista?”
Poika nyökkäsi. ”Joo, olemme menossa isäni huoneeseen!”
”Sallikaa minun saattaa teidät sinne”, vartija ehdotti ja hymyili lempeästi.
”Okei!” Kendrick huudahti koko ryhmän puolesta, mutta kenelläkään ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan, itse asiassa tuntui turvallisemmalta, että heillä oli mukanaan sotilas siltä varalta, jos he joutuisivat hankaluuksiin Yönväen kanssa.
”Seuratkaa vain minua”, vartija sanoi ja kääntyi ympäri, suunnaten pimeyteen. Pieni ryhmä meni hänen peräänsä, Kendrick etummaisena.
Ei kestänyt kauaa päästä takaisin upeiden pariovien luo, joita Nicolas oli ihaillut hetki sitten. He eivät vieläkään menneet niistä läpi vartijan jatkaessa kävelyään ovien ohi. Sitten he löysivät itsensä jälleen toisesta käytävästä, joka haarautui moniin eri taipaleisiin ja tämä osuus vaikutti hyvin samankaltaiselta sen kanssa josta he olivat juuri kulkeneet. Ja aivan kuten aiemminkin, ryhmä kulki käytävän läpi pysyen samalla polulla, mutta teki pari käännöstä siellä täällä ja sitten löysivät itsensä toisten portaiden juurelta. Vartija alkoi kiivetä niitä ja niin ryhmä seurasi häntä.
”Lordi Alexanderin makuuhuone sijaitsee korkeimmassa tornissa”, vartija sanoi. ”Olkaa siis valmiita kiipeämään.”
Pian ryhmä ymmärsi, että vartija ei vitsaillut. Kierteilevät portaat vain nousivat yhä korkeammalle, ohittaen monia ikkunoita, jotka paljastivat, että ulkona oli vielä pimeää. Tällä matkalla lordin huoneeseen oli muutamia kohtia, kun Nicolas oli ajatellut, että heidän pitäisi olla melkein perillä, vain osoittautuen ettei asia ollutkaan niin. Yhden kotvasen nuori velho oli pohtinut, olivatko portaat loputtomat, mutta heti kun tämä ajatus oli tullut hänen mieleensä, he saavuttivat lopulta korkeimman tasanteen. Kaikki huohottivat enemmän tai vähemmän, mutta Kendrickillä vaikutti olevan äärettömästi energiaa ja hän ryntäsi nopeasti kohti ainokaista huoneen ovea joka tuolla oli, vaivautumatta koputtamaan. Hän tempaisi oven auki ja kiiruhti sisään, kadoten hetkeksi ryhmän näkyvistä.
Nicolas, Musta Kissa, Cedric ja vartija pääsivät ovelle juuri ajoissa todistaakseen isän ja pojan suloista jälleennäkemistä.
”Isä!” Kendrick oli huutanut juostessaan kohti lordi Alexanderia, joka oli tehnyt jotain takkatulen ääressä, kunnes hänet oli keskeytetty.
”Kendrick!” Lordi Alexander levitti kätensä ja toivotti poikansa tervetulleeksi täysin sydämin, sulkien hänet tiukkaan halaukseen. ”Olen ikävöinyt sinua niin paljon!”
”Minullakin on ollut ikävä sinua, isä!” Kendrick vastasi samalla kun iski takaisin tiukimman halauksen, jonka hän kykeni antamaan.
Pieni ryhmä jäi ovelle, seuraten heidän onnellista hetkeään. Oli niin ihanaa nähdä heidät sillä tavalla, rakastamassa toisiaan. Sillä hetkellä Nicolas, Musta Kissa ja Cedric tiesivät, että lordin pojan pelastaminen oli ollut oikein. Heillä kaikilla oli hymy kasvoillaan heidän katsoessa koskettavaa jälleennäkemistä.
Jonkin ajan kuluttua lordi Alexander nosti päänsä katsoakseen ryhmää. Hän näytti edelleen väsyneeltä, mutta hänen epätoivonsa oli haihtunut ja tilalle oli tullut ilo, jota hän ei luultavasti ollut tuntenut pitkään aikaan. ”Teitte sen! Pelastitte poikani! Kiitos niin paljon!”
Sitten hän antoi toisen tiukan halauksen pojalleen. Mutta pian hän vapautti hänet ja katsoi vartijaa.
”Kokoa niin monta miestä kuin pystyt, Colton”, Alexander sanoi. ”Ajetaan Yönväki pois kaupungistamme.”
Vartija kumarsi kunnioittavasti lordille. ”Kyllä herra.”
Ja täten vartija kiiruhti täyttämään lordin käskyn. Hänen raskaat askeleensa kaikkoontuivat pian ja Alexander katsoi Nicolasta, Mustaa Kissaa ja Cedriciä. Hän huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
”On valitettavaa, että asiat ovat päätyneet tähän”, lordi Alexander totesi. ”Taivaankullan kaupungilla oli aiemmin hyvät suhteet Yönväen kanssa. Mutta Kalpeanaama… hän on muuttanut kaiken.”
”Tiedätkö, mikä hänen tavoitteensa on?” Musta Kissa kysyi yhtäkkiä.
Lordi Alexander oli lievästi yllättynyt kuullessaan hänen puhuvan, hän ei luultavasti ollut odottanut hänen pystyvän puhumaan. Mutta hän toipui siitä pian ja sanoi: ”Hän valmistelee hyökkäystä muuta Yönväkeä vastaan. Se on oikeastaan surullinen tarina… Hän vain haluaa, että muut tunnustaisivat hänet suurena soturina. Häntä on syrjitty turkkinsa värin takia, valkoista pidetään heikkouden värinä hänen lajinsa keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että hänen on täytynyt todistaa arvonsa koko elämänsä ajan sen takia. Aivan… hän kertoi tämän minulle vähän aikaa sitten.”
Nicolaksen mieleen nousi tuore muisto Kalpeanaamasta. Tuo pitkä ja lihaksikas keho, se voima, joka hänellä oli kun hän oli heiluttanut suurta kirvestään… Kuinka joku saattoi ajatella hänen olevan heikko? Nicolas ei ymmärtänyt sitä ollenkaan, mutta toisaalta, hän ei tiennyt paljoakaan Yönväestä – tai Kalpeanaamasta. Mutta kuultuaan lordi Alexanderin sanat, hän tunsi hieman surua Yönväen johtajaa kohtaan.
”Joten… mitä nyt tapahtuu?” Nicolas kysyi.
”Me rikomme Yönväen muodostelmat”, Alexander vastasi. ”Ja toivottavasti pakotamme heidät pois kaupungista. Toivon todella, että asiat normalisoituvat pian.” Hän hymyili pienelle ryhmälle. ”Olette auttaneet valtavasti vapauttamaan Taivaankullan kaupungin Yönväen kynsistä. Lupaan, että teidät palkitaan, mutta ei juuri nyt.”
Lordi Alexander käveli pienen pyöreän pöydän luo, jonka sivuilla oli kauniita kaiverruksia. Sen päällä lepäsi pieni kultainen kello, mutta lordi poimi sen ja ravisteli sitä, jolloin se soi miellyttävällä äänellä. Nicolas oli myös näkevinään heikon pöllähdyksen sinistä tomua tulevan siitä ulos, mutta hän ei ollut varma, oliko hän todella nähnyt jotain.
”Sallikaa minun tarjota teille yöpymispaikka täksi yöksi. Se on vähintä, mitä voin tehdä”, lordi Alexander sanoi.
”Kiitoksia ystävällisyydestänne”, Cedric sanoi. ”Me arvostamme sitä.”
Pienen hetken kuluttua he kuulivat kevyitä askeleita portaista ja pian ilmestyi yksinkertaisiin palvelijan vaatteisiin pukeutunut nuori mies. Hän kiiruhti lordin huoneeseen ja kumarsi, valmiina ottamaan vastaan käskyjä Alexanderilta.
”Vie nämä miehet vierashuoneeseen”, lordi käski.
”Kyllä, herra”, palvelija sanoi.
Hän oli valmis lähtemään ja johdattamaan pientä ryhmää, mutta ennen kuin he pääsivät liikkeelle, Cedric astui lordia kohti ja sanoi: ”Minulla olisi pieni neuvo, jos olisitte ystävällinen ja kuuntelisitte.”
Alexander teki kädellään eleen, joka rohkaisi bardia sanomaan, mitä hänellä oli mielessään. ”Olen pelkkänä korvana.”
”Kohtasimme Kalpeanaaman pelastaessamme poikaasi”, Cedric sanoi. ”Ja me… no, hänet tyrmättiin. Hän on luultavasti hyvin vihainen heti kun hän herää. Ehdotan, että suojelet itseäsi ja poikaasi hänen vihaltaan.”
Lordi nyökkäsi. ”Kiitos kun kerroit tämän minulle. Lähetän muutaman miehen vartioimaan huonettanne, koska on mahdollista, että hän ottaa kohteekseen myös teidät. Älkää huoliko, minä hoitelen hänet.”
Sitten Nicolas, Musta Kissa ja Cedric alkoivat seurata palvelijaa jättäen lordin yksin poikansa kanssa. He alkoivat laskeutua portaita, mutta eivät menneet ihan alas asti. Palvelija ohjasi heidät yhteen kerroksista, joka tuntui olevan yksi keskimmäisistä. Se oli paremmin valaistu kuin pohjakerros ja näytti tilavammalta. Pieni ryhmä ohitti monia ikkunoita ja Nicolas huomasi, että taivas oli alkanut vaalentua; aamunkoitto oli tulossa. He olivat olleet valveilla koko yön, ei ihme, että hän tunsi itsensä väsyneeksi.
Pian he huomasivat kävelevänsä hyvin valaistulla käytävällä. Se vaikutti melko kodikkaalta ja ilmeisesti tämä oli heidän määränpäänsä, kun palvelija avasi yhden monista ovista, joihin pääsi tästä käytävästä. Hän piti ovea auki pienelle ryhmälle ja kumarsi heille heidän astuessaan sisään huoneeseen.
”Voitte oleskella täällä. Toivotan teille hyvää yötä”, hän sanoi ja sulki oven heidän perässään. Hänen kiireiset, loittonevat askeleensa olivat merkki siitä, että hän oli jättänyt heidät keskenään.
Nicolas vilkuili uteliaana ympärilleen vierashuoneessa. Se oli varsin kodikas paikka, sänkyjä oli yhteensä viisi ja siellä oli takka, vaikkakin siinä ei sillä hetkellä palanut tulta. Paikka oli kauniisti sisustettu pienillä pöydillä, tuoleilla ja kaapeilla. Valtava ikkuna avasi hienot näkymät Taivaankullan kaupunkiin, mutta koska oli vielä pimeää, ei paljon nähtävää ollut.
”Onpa kiva huone”, Cedric sanoi enimmäkseen itselleen antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta, sitten hän istuutui yhden sängyn reunalle.
”Joo, se on aika viihtyisä”, Nicolas myönsi.
Hän haukotteli ja päätti ottaa sängyn, joka oli lähinnä ikkunaa. Kun hän oli sen vieressä, hän riisui suurimman osan vaatteistaan ja jätti vain housunsa päälle. Sitten hän päätti mennä makuulle vetäen peiton päälleen ja nautti siitä, kuinka pehmeä ja mukava hänen petinsä oli. Siitä oli aikaa, kun hän oli nukkunut näin miellyttävässä sängyssä. Hän sulki silmänsä juurikaan kiinnittämättä huomiota siihen, mitä Musta Kissa ja Cedric tekivät.
”No, hyvää yötä”, Nicolas onnistui mutisemaan kahdelle muulle.
”Hyvää yötä”, Musta Kissa ja Cedric sanoivat yhteen ääneen.
Tämä oli ollut niin pitkä yö. Tuntui kuin päiviä olisi kulunut… Yönväki oli vanginnut Nicolaksen, sitten hän oli kuullut kauhean tunnustuksen Edgarilta, mutta pian Musta Kissa ja Cedric olivat pelastaneet hänet, vain jotta lordi Alexander oli pyytänyt heitä pelastamaan poikansa… Ja sitten hän tapasi Kalpeanaaman…
Se kuitenkin häiritsi häntä, tämä juttu Yönväen johtajan kanssa. Hän oli ollut niin pelottava, se miten hän oli katsonut häntä. Hän halusi hänet jostain syystä, mutta hän ei silti tiennyt miksi. Hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkärankaa, kun hän muisti kuinka Kalpeanaama oli uhannut katkaista hänen raajansa. Mitä jos hän tulisi etsimään häntä hänen nukkuessaan? Ajatus sai hänet ahdistuneeksi loppuyön ajaksi, vaikka hän yritti vakuuttaa itselleen, että lordi Alexander oli aikonut sijoittaa vartijoita heidän huoneensa luokse. Mutta Nicolas oli niin väsynyt tämän uuvuttavan päivän jälkeen, ettei mennyt kauaa, ennen kuin hän nukahti. Ja hänen unissaan, hänen huolensa loihtivat esiin painajaisia hehkuvista silmistä ja mahtavasta kirveestä, joka janosi hänen vertaan.
